Karvinenhan ei tykkää maanantaista yhtään, se inhoaa maanantaita. Nyt on tullut minullakin inho maanantaita kohtaan, varsinkin iltamaanantaita. Vaikka tiedän kyllä, että sama olisi voinut tapahtua minä viikonpäivänä hyvänsä ja mihin vuorokauden aikaan hyvänsä... mutta,kun se itselle kohdalle sattuu juuri silloin niin silloin se päivä on tulevaisuudessakin on ihana erilainen.

02.09.13 oli mukava päivä, aloitin aamun lähtemällä poikani kanssa isäni luota hakemaan miestäni kotoa Kuopion reissulle ja käytiin myös mummo mukaan. Käytiin Ikeassa hiukan ostoksilla ja subwaylla syömässä, oli mukava päiväreissu. Elvis-poikamme jäi sitten pariksi tunniksi mummon hoiviin, et vanhemmat saivat hiukan levätä kaupunkireissun jäljiltä. Meillä on teräsmummo niin sehän ei lepoa kaipaa :D (Tämä oli sitten vitsi: tietysti kaipaa, mutta otti pojan vaikka vastausvaihtoehtoja oli kaksi. )

Alkuillasta menimme sitten pojua mummon luota hakemaan ja käytiin vielä prismassa tekemässä loppuostokset. Siinä prismassa jo minulle tuli paha olo, kun näin kummipoikani joka olisi halunnut tulla luokseni, mutta äiti kielsi, enkä itsekään uskaltanut tehdä aloitetta. Olimme kummipojan äidin kanssa välirikossa, mutta se päivä sai minut tekemään sovinnon.

Sitten lähdettiin ajelemaan kotia, koko matkan mietin sitä kummipoikaani joka vilkutti minulle ja minä olisin vain halunnut juosta halaamaan, mutta en uskaltanut. Koska en tiennyt pojan äidin reaktiota. Selailin puhelintani, laitoin facebookissa kaveripyyntöä kummipojan äidille ja toivoin, toivoin, että sieltä tulisi vastaus pyyntööni. Sieltä tulikin ja innostuin siitä, kerroin miehelleni asiasta, sitten kuului PAM!!

Ihmettelin mikä se oli, sen äänen jälkeen näen vain tuulilasin olevan rikki. Kysyin mieheltäni mikä se oli. Ja vastaus oli, että hirvi se oli. Säikähdin jumalattomasti. Tajusin vasta minuutteja myöhemmin mitä oli käynyt. Sitten mieheni kertoi Elviksen puolen lasin olevan alhaalla, poju nukkui turvallisesti turvaistuimessaan. Käänsin hidastetusti päätäni löytääkseni mitä sieltä löytyy. Sadasosasekunnin ajan mietin, että näenkö kuolleen poikani kun käännän päätäni, onneksi niin ei kuitenkaan ollut. Poika oli kunnossa, kylläkin shokissa.

Ajettiin auto kotipihaan, pyydettiin naapuri apuun, että mitä tehdään. Ei meistä kenestäkään ollut oikein tekemään mitään. Elviksen turvaistuin oli täynnä lasinsirua ja Elvis valitti, että käteen koski. Naapuri soitti ambulanssin ja piti pojusta huolta, koska vanhemmista ei ollut sillä hetkellä huolta pitämään edes itsestään.

Ambulanssi kävi tarkistamassa tilanteen ja poju oli kunnossa. Pinnalla vain lasinsiruja jotka pestiin kotona suihkussa pois ja poju pääsi nukkumaan. Poju nukkui yönsä hyvin ja aamulla heräsi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Äiti ei todellakaan nukkunut yötään hyvin, aina, kun sain unta niin näin vaan joka puolella verta. Säikähdin kovasti untani. Aamulla noustessani katsoin heti autoa, luulin kaiken olevan unta. Ei se ollutkaan, se oli totta. Pari yötä meni näkiessä unia kuolleesta hirvestä ruumishuoneella.

Tuon viikon aikana on käynyt mielessä kaikki elämän ja kuoleman väliset kysymykset ja se että suojelusenkeleitä todellakin on olemassa ja ne turvasi meidän elämän.

Olen itkenyt öitäni, olen miettinyt, entä jos meidän koko perhe olisi kuollut. Olisiko meitä kukaan jäänyt suremaan? Ollaanko me rakastettavia, kun tiedetään, että monikaan ihminen ei meistä pidä. Entä jos mieheni olisi kuollut, minä en olisi pärjännyt ilman häntä, entä jos poikamme olisi kuollut, silloin mun koko elämä ois kuollut.

Nyt olen kuitenkin vaan onnellinen, että olen tässä ja meidän perhe kasvaa <3