Karvinenhan ei tykkää maanantaista yhtään, se inhoaa maanantaita. Nyt on tullut minullakin inho maanantaita kohtaan, varsinkin iltamaanantaita. Vaikka tiedän kyllä, että sama olisi voinut tapahtua minä viikonpäivänä hyvänsä ja mihin vuorokauden aikaan hyvänsä... mutta,kun se itselle kohdalle sattuu juuri silloin niin silloin se päivä on tulevaisuudessakin on ihana erilainen.

02.09.13 oli mukava päivä, aloitin aamun lähtemällä poikani kanssa isäni luota hakemaan miestäni kotoa Kuopion reissulle ja käytiin myös mummo mukaan. Käytiin Ikeassa hiukan ostoksilla ja subwaylla syömässä, oli mukava päiväreissu. Elvis-poikamme jäi sitten pariksi tunniksi mummon hoiviin, et vanhemmat saivat hiukan levätä kaupunkireissun jäljiltä. Meillä on teräsmummo niin sehän ei lepoa kaipaa :D (Tämä oli sitten vitsi: tietysti kaipaa, mutta otti pojan vaikka vastausvaihtoehtoja oli kaksi. )

Alkuillasta menimme sitten pojua mummon luota hakemaan ja käytiin vielä prismassa tekemässä loppuostokset. Siinä prismassa jo minulle tuli paha olo, kun näin kummipoikani joka olisi halunnut tulla luokseni, mutta äiti kielsi, enkä itsekään uskaltanut tehdä aloitetta. Olimme kummipojan äidin kanssa välirikossa, mutta se päivä sai minut tekemään sovinnon.

Sitten lähdettiin ajelemaan kotia, koko matkan mietin sitä kummipoikaani joka vilkutti minulle ja minä olisin vain halunnut juosta halaamaan, mutta en uskaltanut. Koska en tiennyt pojan äidin reaktiota. Selailin puhelintani, laitoin facebookissa kaveripyyntöä kummipojan äidille ja toivoin, toivoin, että sieltä tulisi vastaus pyyntööni. Sieltä tulikin ja innostuin siitä, kerroin miehelleni asiasta, sitten kuului PAM!!

Ihmettelin mikä se oli, sen äänen jälkeen näen vain tuulilasin olevan rikki. Kysyin mieheltäni mikä se oli. Ja vastaus oli, että hirvi se oli. Säikähdin jumalattomasti. Tajusin vasta minuutteja myöhemmin mitä oli käynyt. Sitten mieheni kertoi Elviksen puolen lasin olevan alhaalla, poju nukkui turvallisesti turvaistuimessaan. Käänsin hidastetusti päätäni löytääkseni mitä sieltä löytyy. Sadasosasekunnin ajan mietin, että näenkö kuolleen poikani kun käännän päätäni, onneksi niin ei kuitenkaan ollut. Poika oli kunnossa, kylläkin shokissa.

Ajettiin auto kotipihaan, pyydettiin naapuri apuun, että mitä tehdään. Ei meistä kenestäkään ollut oikein tekemään mitään. Elviksen turvaistuin oli täynnä lasinsirua ja Elvis valitti, että käteen koski. Naapuri soitti ambulanssin ja piti pojusta huolta, koska vanhemmista ei ollut sillä hetkellä huolta pitämään edes itsestään.

Ambulanssi kävi tarkistamassa tilanteen ja poju oli kunnossa. Pinnalla vain lasinsiruja jotka pestiin kotona suihkussa pois ja poju pääsi nukkumaan. Poju nukkui yönsä hyvin ja aamulla heräsi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Äiti ei todellakaan nukkunut yötään hyvin, aina, kun sain unta niin näin vaan joka puolella verta. Säikähdin kovasti untani. Aamulla noustessani katsoin heti autoa, luulin kaiken olevan unta. Ei se ollutkaan, se oli totta. Pari yötä meni näkiessä unia kuolleesta hirvestä ruumishuoneella.

Tuon viikon aikana on käynyt mielessä kaikki elämän ja kuoleman väliset kysymykset ja se että suojelusenkeleitä todellakin on olemassa ja ne turvasi meidän elämän.

Olen itkenyt öitäni, olen miettinyt, entä jos meidän koko perhe olisi kuollut. Olisiko meitä kukaan jäänyt suremaan? Ollaanko me rakastettavia, kun tiedetään, että monikaan ihminen ei meistä pidä. Entä jos mieheni olisi kuollut, minä en olisi pärjännyt ilman häntä, entä jos poikamme olisi kuollut, silloin mun koko elämä ois kuollut.

Nyt olen kuitenkin vaan onnellinen, että olen tässä ja meidän perhe kasvaa <3

Viimeisellä kirjoituksella minulla oli kaikkia mukavia suunnitelmia syksyn varalle. No on kyllä vieläkin, ei siinä mitään. Ainakin KIRJOITTAMISEN PERUSOPINNOT alkaa edelleen syyskuun lopulla.

Mutta laihdutuskuuria en nyt yhdestä hyvin hyvin pienestä syystä aloitakaan, tai oikeastaan aloitan. Sellaisen pienen. Painoa on kyllä lähdettävä, mutta ei niin rajua laskua kun odotettavissa oli.

Se oli 02.08.13 kun aamulla päähäni välähti, et onkohan siihen kenties joku syy miksi kuukautisiani ei ole näkynyt, yleensä niihin ei ole ollut mitään syytä. No minäpä sitten ihan huvikseni ajattelin tehdä clearblue digitaalisen raskaustestin. En uskonut saavani vastaukseksi sitä mikä sieltä tuli: raskaana 3+. Se oli pienimuotoinen shokki, mut kyl siihen ajatukseen sitten kuitenkin tottui.

Kyllähän minä tiedän, että on hyvin todennäköistä tulla raskaaksi yhdynnästä jolloin ei ole ehkäisyä. Suunnitelmissa toki toinen pienokainen oli ja sen takia maaliskuussa kävinkin poistamassa ehkäisykapselini. Mutta koska tätä esikoistani odotin neljä raskasta vuotta niin en luullut toisen saapuvan alkuun parissa kuukaudessa. :D Mutta toisin kävi kuin suunniteltiin :)

Onnellinen toki olen tässä masussani kasvavasta peipposesta. Ja kovasti on myös sukupuolihaaveita ollut sinne tyttären suuntaan, mut olkoon kumpi tahansa niin on yhtä odotettu ja rakastettu kuin esikoisemmekin. Sen takia teimme päätöksen kieltäytyä niskaturvotus seulonnastakin.

Mutta pelko myös kavaltaa mieltäni... Esikoista odottaessa minulla oli raskausdiabetes ja eteisistukka jonka takia veren lorina oli yleistä ja loppuvaiheessa pelkäsin vessassa käyntiä. Nyt se vessassa käymisen pelko on alkanut taas, tuntuu, että vähän väliä minua muka pissattaa ja menen vessaan tarkistamaan onko veri lorahtanut. Tämä pelkotila minun pitäisi saada pois, koska äidin pelko ja stressi ei ole hyväksi vauvalle, tiedän sen.

Sen takia tiedänkin et sinne oman ajatusmaailman kätkemiseen paras lääke olisi TYÖ, jota minulla ei ole ja jollaisen kovasti haluaisin. Sen suhteen olenkin ruvennut hiukan tekemään töitä joista kerron sitten jos jotain saan aikaiseksi.

Mut näillä mennään nyt etiäpäin. 19.08 minulla on ensimmäinen ultrani jota odotan kuin kuuta nousevaa ja saan ne vauvan tarkat viikot selville. Ja onko vauvalla kaikki hyvin. Omien laskujen mukaan laskettu aika olis 16.02, mut katsellaan mitä hoitaja näkee ultrassa :)

Ja jotkut ovat ihmetteleet miksi niin suureen ääneen kerron omista asioistani ja raskaudestanikin aikaisessa vaiheessa. Haluan tuoda julkini pelkojani ja tilanteitani. Olen ehkä itserakas, mutta tahtoisin, että joku seuraisi sivusta elämääni :)

Se alkaa kesä olla lopuillaan ja syksyä kohden mennään. Meillä ainakin syksy alkaa kun Elviksen hoito alkaa 05.08. Kyllä täällä varmasti huokaistaan helpotuksesta, kun poju viedään hoitoon, on ollut aikamoinen rankka uhmakesä takana, mut hei, sehän kuuluu vain elämään :)

Ajattelin ottaa tuosta Elviksen hoidon aloituksesta itsellenikin sellaisen uuden startin tähän syksyyn ja yllätys, yllätys taas kamppailua painon kanssa... Luin ystäväni blogia ja kiinnostuin siellä hänen dieettimuodostaan Go fat go... Musta se ei tunnu edes dieetiltä, vähän katellaan syömisiä ja liikutaan, rehkimällähän kaikki paikat saadaan kuntoon sekä kipeeks :D Ainakin aluksi.

Tiistaina olisi vihdoin ja viimein se odotettu lääkäri. Nyt vois laittaa peukkuja pystyyn, et saisin sieltä sen puoltavan B-lausunnon MAKU-kuntoutusta varten. Koska haluan oikeasti tähän mun tilanteeseen jotain muutosta. Haluan yrittää ja tällä kertaa toden teolla. Jos kela vain sitten mun hakemuksen hyväksyisi ja rupeaisi mulle tuon kuntoutuksen maksamaan. Ja tavoitteena olisi sitten ensi yhteishaussa edelleen hakea koulutukseen... Mut mihin? Niin se onkin toinen kysymys se. Mut eteenpäin mennään ja tuleva näyttää tien. Turha ottaa ressiä, kaikki menee parhain päin :)

Ilmoittauduin mie tuossa kuukausi takaperin avoimeen yliopistoon KIRJOITTAMISEN PERUSOPINTOIHIN. Sekin koulutus maksaa sellaiset 590e, mutta onneksi sen saa maksettua neljässä erässä. Tiukkaa tulee tekemään. Mut kerrankin, kun jossain mun rakkaimmasta harrastuksestani on tehty tuollainen koulutus niin miehän kituuttan sen kunnialla läpi, maksoi mitä maksoi, siitä en luovu.

Syksyn varalle olen myös miettinyt uutta blogiani, mikä olisi lähinnä minun harrastuksista kertova: No tarinoita/runojakin saattaa sinne eksyä, mutta lähinnä tahtoisin, että ompelukoneesta ja minusta tulisi hyvät ystävät syksyn mittaan, mut hiljalleen tuotakin harrastusta aloittelen, katotaan kestääkö hermo.

Mutta näillä mennään eteenpäin.

Hyvää loppukesää kaikille ja nautitaan toisistamme. <3

Meillä on alkanut Elviksen kanssa kahdenkeskinen arki, meidän isi aloitti eläkeläiselle sopivat työt ja on kolme päivää kotoa poissa 09.-15.30 eli 6,5h. Se on meille aika uutta,koska isi on yleensä aina läsnä. Mutta kyllä me pärjätään, Elvis pitää äidistä huolta :)

Itsellänikin kyllä työkuviot mielessä ja odotan torstaita kuin kuuta nousevaa, kun on Paletin(=pitkäaikaistyöttömien palvelukeskus) ns.tuumauspalaveri, jossa kahdenkin tahon osalta mietitään mitä minulle keksittäisiin. Alustavasti mulle ehdoteltiin jo kuntouttavaa työtoimintaa, mutta paikka on vielä vähän auki. Kuitenkin mulla on motivaatiota aloittaa ihan mitä vain ja milloin vain. Tunnen todellakin taas eläväni... :) Tätä draivia on kestänyt koko pienen tämän vuoden. Uudenvuoden lupausta en tehnyt, mutta tuntuu, että olen silti suorittanut ja ylittänyt itseni.

30.05 meidänki pieni Elvis täytti 2v, johonki se äidin pikku vauva hävisi... mihinköhän lie? :)

Mukavia juttuja ja suunnitelmia, unelmiakin olen itselleni asentanut jotka haluaisin toteuttaa. En haluaisi sanoa tätä, mutta sanon silti: saas nähdä... ;)

Olen viimeaikoina saanut törmätä ns.ystäviin, sellaisiin ihmisiin jotka kuvittelevat olevani ystäviä, mutta eivät sitten käyttäydy kuitenkaan ystävän tavalla.

Olenkin viimeaikoina miettinyt sitä, että miten se YSTÄVYYS oikein määritellään? Minkälainen on oikea ystävä?

En minä vaadi, että luonani pitäisi joka päivä käydä,

mutta olisi kiva nähdä edes kerran kuussa.

En minä vaadi, että soittaisit minulle,

mutta olisi kiva kuulla sinun kysyvän:

"Miten sinä voit?"

YSTÄVYYS pitäisi olla sitä molemminpuolista kanssakäymistä.

Mutta en minä aina jaksa olla se aktviisempi osapuoli.

Toivoisin jos olisit ystäväni niin näyttäisit sen, tietysti oma tavallasi <3